Kaikkosen puhe Paasikivi-seurassa 19.1.2021

19.01.2021

Puolustusministeri Antti Kaikkosen puhe Paasikivi-seurassa 19.1.2021

Arvoisat Paasikivi-seuran jäsenet,

hyvät naiset ja herrat.

Olemme eläneet poikkeuksellisia aikoja viimeiset kymmenen kuukautta. COVID19 on vaikuttanut kaikkeen tekemiseemme – työntekoon, matkustamiseen, kaupassa käymiseen ja harrastustoimintaan. Lyhyesti sanottuna, koronavirus – ja sen vastainen toiminta – ovat pakottaneet meidät tarkastelemaan yhteiskuntamme toimivuutta ja turvallisuutta erilaisten uhkatilanteiden aikana. 

Meillä Suomessa on ollut käytössä laaja näkökulma turvallisuuteen jo pitkään. Oma kokonaisturvallisuuden toimintamallimme on rakennettu juuri tämän laajan turvallisuuskäsityksen varaan.

Teoriassa meillä pitäisi olla käytössämme tehokkaat välineet erilaisten uhkatilanteiden hallintaan – globaali pandemia mukaan lukien. Juuri tällaisia tilanteita varten olemme vuosikymmeniä rakentaneet kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamallia, jonka avulla yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä.

Niin kuin elävässä elämässä aina, teoria on teoriaa.

Käytännössä koronakriisi on osoittanut meille sen, ettei paraskaan toimintamalli ja siihen liittyvä varautuminen takaa sataprosenttista onnistumista yllättävien turvallisuusuhkien hallinnassa. Aina on opittavaa. Ja viisas ottaa käytännön opetuksista vaarin.

Meillä on paljon opittavaa COVID-19 –tilanteen hoitamisesta. Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran viime viikolla julkaistun muistion valtioneuvoston ydin kriisitilanteissa sanoin: ”Suomi selviytyi covid-19-pandemian ensimmäisestä puolesta vuodesta kohtuullisen hyvin, vaikka monet viranomaisten ja aiempien hallitusten valmistautumissuunnitelmat menivät suurelta osin hukkaan ja päätöksentekoa varjosti monisuuntainen epäluottamus.” (lainaus päättyy)

Uskon, että tulemme analysoimaan tarkasti kokonaisturvallisuutemme vahvuudet ja heikkoudet koronaviruksen hallinnassa tulevien kuukausien ja vuosien aikana. Nähdäkseni meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Kansalaisten turvallisuuden osalta emme voi tyytyä tyydyttävään lopputulokseen. Meidän on yhdessä pyrittävä parempaan.

Puolustushallinto ei ole ollut koronakriisin torjunnan etulinjassa. Olemme kuitenkin luonnollisesti kantaneet kortemme kekoon – suomalaisen viranomaisyhteistyön ja kokonaisturvallisuuden toimintamallin mukaisesti.

Meillä puolustusministeriössä – ja Puolustusvoimissa – yksi keskeinen opetus koronakriisistä on ollut se, että turvallisuusuhkiin varautumisessa ei voi pitää välivuosia. Uhkat on mahdollista torjua tehokkaasti, jos välineet ja muu varautuminen ovat kunnossa. Meillä puolustushallinnossa tämä tarkoittaa sitä, että puolustusvalmiutemme on oltava iskussa kaiken aikaa. Tämä on erityisen totta nykyisessä kansainvälisessä turvallisuusympäristössä, jonka luonne on jo useamman vuoden ajan ollut kireä.

Koronakriisin lisäksi kybervakoilu ja tietomurrot ovat olleet reilusti julkisuudessa viimeisten kuukausien aikana. Näiltäkin osin meille kaikille viranomaisille on kotiläksyjä tulossa. Sama koskee suomalaista yhteiskuntaa laajemminkin – yksittäisistä kansalaisista elinkeinoelämään.

Ihmettelen kovasti sitä, miten vuosi toisensa jälkeen yllätymme siitä, että meille pahaa tahtovat toimijat – sekä valtiolliset että ei-valtiolliset toimijat – onnistuvat vaarantamaan turvallisuuttamme tavalla, josta on puhuttu jo vuosia – ellei vuosikymmeniä. Emme tunnu oppivan kovin hyvin menneistä tapahtumista – tai aiemmin tekemistämme johtopäätöksistä.

Nostan tässä yhteydessä esimerkkinä esille valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon vuodelta 2001 – siis lähes 20 vuoden takaa. Tuossa selonteossa valtioneuvosto totesi:

”Tietoverkkojen kautta leviävät informaatiouhkat ovat lisääntymässä globaalisti. Tietoverkkoihin vaikuttaminen rikollisella tai häiriöitä tuottavalla tavalla on normaaliaikanakin jo lähes päivittäistä. Kyseessä ei ole pelkästään poikkeusoloissa toteutuva uhka. Viranomaisten yhteistoimintaa näiden uhkien torjunnassa tehostetaan perustamalla erityinen organisaatio Telehallintokeskukseen.”

Edellä mainitussa sitaatissa vain viittaus Telehallintokeskukseen paljastaa sen, että kyseessä on vuonna 2001 tehty kirjaus. Muilta osin sisältö on säilyttänyt ajanmukaisuutensa.

Tästä herääkin kysymys siitä, miksi emme ole vuonna 2013 laaditun kyberturvallisuusstrategian vision mukaisesti kyenneet rakentamaan Suomesta maailmanlaajuista edelläkävijää kyberuhkiin varautumisessa ja niiden aiheuttamien häiriötilanteiden hallinnassa? Jos jo 20 vuotta sitten olemme todenneet tietoverkkojen kautta leviävien informaatiouhkien lisääntyvän globaalisti – ja jos samaan aikaan totesimme haitallisen kybervaikuttamisen olevan päivittäistä, normaalioloissa tapahtuvaa toimintaa – miten voimme yllättyä Vastaamon tietomurrosta tai eduskuntaan kohdistetusta kybervakoilusta?

Syitä on varmasti monia. Haluan kuitenkin korostaa, ettei ”syyllisten” etsintä ole tässä minulla päällimmäisenä mielessä. Peräänkuulutan kuitenkin avointa keskustelua siitä, minkälaisiin uhkiin meidän pitää TODELLA varautua ja kuinka paljon resursseja olemme valmiit käyttämään TODELLISEN turvallisuuden takaamiseksi.

On valitettava tosiasia, että Suomen suvereniteetti on tämän päivän kybertoimintaympäristössä haastettu – siihen kohdistuu uhkaa, päivittäin. Meidän itse täytyy ratkaista, annammeko tilanteen jatkua – vai otammeko tilanteen haltuun.  Maalailematta piruja seinille, meidän on varauduttava tehokkaasti kaikkiin uhkiin suomalaisen kokonaisturvallisuusajattelun mukaisesti. Myös kybermaailmassa.

Haluan tässä yhteydessä korostaa, että uhkia ei pidä ylikorostaa. Emme saa sortua tarpeettomaan alarmismiin. Joskus on kuitenkin tarve siihen, että ”ruma sana sanotaan niin kuin se on”.

Elämme poikkeuksellisia aikoja koronaviruksen vuoksi, mutta emme saa unohtaa sitä, että parhaillaankin useat toimijat suunnittelevat, valmistelevat tai toimeenpanevat kybertoimintaympäristössä Suomen edun ja turvallisuuden vastaisia hankkeita. Tämä ilmenee esimerkiksi vakoiluna. Eduskunnan tietomurto on tästä hyvä esimerkki. 

Suomen turvallisuuden vaarantava kybertoiminta ilmenee myös pyrkimyksenä varmistaa jalansijaa mahdollisissa tulevissa operaatioissa esimerkiksi kriittistä infrastruktuuriamme vastaan. Kaikki tapauksista eivät nouse julkisuuteen.

Suomalaisessa kyberturvallisuuden keskustelussa valtiollisen toimijan muodostamaa uhkaa ei ole korostettu. Ja tottahan se on, että valtaosa niin sanotuista kyberhyökkäyksistä on kansalaisiin ja elinkeinoelämään kohdistuvaa rikollisuutta. Valtiot ovat kuitenkin Suomen turvallisuuteen ja maanpuolustukseen vaikuttavia ensisijaisia toimijoita – niin kybertoimintaympäristössä kuin maalla, merellä ja ilmassakin.

Kun kyberturvallisuutta tarkastelee puolustushallinnon näkökulmasta – kyberpuolustuksen silmin – viranomaisvastuut ovat hajallaan. Kokonaiskoordinaatio ei ole riittävällä tasolla. Sotilastermein ilmaistuna, olemme jatkuvassa ”taistelukosketuksessa” – vaikka käynnissä ei olekaan varsinaista ”kybersotaa”.

Suurvalloille – ja monille muillekin valtioille – kybervakoilu ja tulevien kyberoperaatioiden valmistelu ovat jokapäiväistä, jopa arkista toimintaa. Normaaliolojen tilanne ei meitä suojaa – olemme kybervakoilun ja kybervaikuttamisoperaatioiden valmistelujen kohde vuoden jokaisena päivänä. Tänäänkin. Emme siis voi odottaa poikkeusolojen toteamista ja uusien toimivaltuuksien käyttöönottoa. Tarvitsemme aktiivista kyberpuolustusta tässä ja nyt.

Puolustushallinnolle on kyettävä rakentamaan riittävät työkalut kyberpuolustuksen turvaamiseksi. Tätä työtä ei tietenkään aloiteta puhtaalta pöydältä. Puolustusvoimissa on varauduttu kyberpuolustukseen jo yli 20 vuotta. Kyberpuolustuksen kehittämiseen ollaan osoittamassa puolustusvoimien henkilöstökoonpanon sisältä satojen henkilöiden työpanos. Tiedustelun, suojautumisen ja vaikuttamisen suorituskykyjen kehittäminen toteutetaan osana Puolustusvoimien kehittämisohjelmaa.

Kyberpuolustuksen kehittämistä valmistellaan yli vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen. Puolustusvoimien hankkeet valmistellaan neljän vuoden jaksoissa, ja olemme juuri siirtymässä seuraavaan hankekauteen ja sen kehittämistavoitteisiin. Kyberpuolustuksen kehittäminen on näin ollen normaali osa Puolustusvoimien pitkän aikavälin kehittämistä.

Tiedustelulainsäädännön voimaansaattaminen oli hyvä, tärkeä ja välttämätön saavutus, mutta pidemmällä aikavälillä ei suinkaan riittävä.

Mainittakoon esimerkinomaisesti se tosiasia, että puolustusvoimien toiminta on riippuvaista kansallisesta kriittisestä infrastruktuurista – sähköstä, logistiikasta, tietoliikenteestä ja niin edelleen.  Puolustusvoimien on kannettava huolta koko puolustusjärjestelmän suojasta oman operaatiovarmuuden takaamiseksi.

Koska puolustuksemme nojautuu kriisitilanteissa paljolti siviiliyhteiskunnan tukeen kokonaismaanpuolustuksen periaatteen mukaisesti, on Suomen sotilaallisen puolustuksen turvaamiseksi kyettävä varmistamaan kansallisen kriittisen infrastruktuurin kyberturvallisuus.

Muutoin voimme kriisin tullen ajautua tilanteeseen, jossa yhteiskunnan kyberturvallisuuden lisäksi vaarantuu Suomen sotilaallinen puolustus, ns. ”siviilitoimijoiden” puutteellisen kyberturvallisuuden vuoksi.

Tarve uskottavalle kyberpuolustukselle on meille kaikille yhteinen – ja yhdessä meidän tulee kehittää tehokkaat välineet kybertoimintaympäristön riskien minimoimiseksi.

Lyhyesti sanottuna – meidän tulee kyetä valvomaan ja turvaamaan kybersuvereniteettimme. Jos emme tiedä sitä, miltä jatkuvasti muuttuvalta uhkalta suojautua, miten voimme varautua vastatoimiin? Tarvitsemme jatkuvan näkymän potentiaalisiin vastustajiin.

Kybertoimintaympäristön tilanneymmärrystä on kehitettävä. Tämä edellyttää viranomaisilta tehokkaampaa tietojen jakamista.

Käsitykseni mukaan turvallisuusviranomaisten välistä operatiivista yhteistoimintaa on kehitettävä. Tavoitteena on oltava jatkuva, dynaaminen, reaaliaikainen, korkean turvallisuusluokan ja eri viranomaisten toimivaltuuksia nopeasti hyödyntävä yhteistoiminta.

Suomeen kohdistuvan kyberhyökkäyksen tilanteessa meillä täytyy olla rakenteet, ratkaisut ja toimivaltuudet – ja ennen kaikkea kyberturvallisuuden yhteistyökäytäntö – valmiina.

Tarvitsemme siis pitkäjänteisen strategisen tason kyberturvallisuuden kehittämisen lisäksi jatkuvaa operatiivisen tason turvallisuusviranomaisyhteistyötä, mukaan lukien keskeiset yksityisen puolen toimijat.

Suomen alueellista koskemattomuutta valvotaan ja turvataan maalla, merellä ja ilmassa rutiininomaisesti. Esimerkiksi tunnistuslennot ovat Puolustusvoimille arkipäivää. Valvonta ulottuu jopa satoja kilometrejä Suomen valtakunnan rajojen ulkopuolelle.

Kybertoimintaympäristön nopean kehittymisen vuoksi meidän on rakennettava riittävä koneisto myös kybertoimintaympäristön valvontaan ja suvereniteettimme turvaamiseen. Luonnollisesti tämä ”kybertoimintaympäristön aluevalvonta” olisi luonteeltaan erilaista kuin aluevalvonta fyysisissä toimintaympäristöissä.

Pidän tärkeänä, että tarkastelemme lainsäädäntömme riittävyyttä erilaisissa vaativissa kyberuhkatilanteissa. Lisäksi kokonaisturvallisuuden toimintamallimme mukaisesti meidän tulee kehittää ja selkeyttää kansalliseen turvallisuuteen liittyvää kyberpuolustuksen viranomaisyhteistyötä.

Viimeisenä kyberturvallisuuteen ja kyberpuolustukseen liittyvänä asiakokonaisuutena haluan mainita kybervastatoimet – siis sen, miten reagoimme Suomen turvallisuutta uhkaavaan toimintaan kybertoimintaympäristössä. Jos Suomeen kohdistuu haitallisia poliittisia, taloudellisia tai sotilaallisia toimenpiteitä, vastaamme niihin hyödyntäen monipuolista keinovalikoimaa – diplomaattisesta nootista talouspakotteisiin, kansainvälisestä yhteistyöstä sotilaalliseen toimintaan.

Vastaavalla tavalla meidän tulee rakentaa nykyistä jäsentyneempi käsitys siitä, miten vastaamme Suomen turvallisuuteen kohdistuvaan kybervaikuttamiseen rikostutkinnan ja mahdollisen tuomioistuinkäsittelyn lisäksi. Keinovalikoiman tulisi kuulua ainakin kansainvälinen viranomaisyhteistyö, kyberturvallisuuskeskuksen toiminta ja diplomatia. Lisäksi meidän tulee sisällyttää myös varsinaiset kybervastatoimet keinovalikoimaamme. 

Hyvät kuulijat,

Kokonaisturvallisuuden alalla puheet ja julistukset on muutettava teoiksi. Resurssit ovat tässä yhteydessä se käytännön työkalu, jonka avulla hyvistä aikeista on mahdollista siirtyä todelliseen turvallisuutta edistävään toimintaan. On aika jättää suomalaisen yhteiskunnan turvallisuusajattelussa ”vähemmällä enemmän” – ajattelu historiaan. Vähemmällä saa aikaan vähemmän. Todellinen turvallisuus maksaa. Uskon, että vuoden 2020 kokemusten valossa suomalaiset ovat valmiita tarvittaviin turvallisuusinvestointeihin tulevien turvallisuushaasteiden hallitsemiseksi entistä paremmin.

Liikenne- ja viestintäministeriö lähetti viime viikolla lausuntokierrokselle ehdotuksen valtioneuvoston periaatepäätökseksi kyberturvallisuuden kehittämisohjelmasta. Tämän kehittämisohjelman luonnoksen kehittämisehdotukset ovat moninaisia – ja kannatettavia. Suomi tarvitsee kansalaisten hyviä kyberturvataitoja, kyberturvallisuuden koulutuksen kehittämistä, lisääntyvää kyberturvallisuuden harjoitustoimintaa, poikkihallinnollisen viranomaisvarautumisen kehittämistä kyberhäiriötilanteiden varalle ja monia muita kehittämisohjelmassa ehdotettuja parannuskohteita.

Kehittämisohjelman aikajänne on pitkä – aina vuoteen 2030 saakka. Sen toteuttamisen on arvioitu edellyttävät lisäpanostuksia seuraavan viiden vuoden aikana noin kymmenen miljoonaa euroa. Tällainen suunnitelmallinen ja laaja-alainen pitkän aikavälin kehittäminen kyberturvallisuuden alalla on erittäin tervetullutta. Kymmenen miljoonan lisäresurssi viiden vuoden aikajänteellä vaikuttaa kyberturvallisuuden tärkeyteen nähden varsin maltilliselta. Suoraan sanoen: itse olisin valmis panostamaan kyberturvallisuuteen enemmänkin.

Kun puhutaan resursseista, on hyvä huomata, etteivät lisäresurssit tarkoita ainoastaan rahaa. Esimerkiksi ajanmukainen toimiva lainsäädäntö on viranomaisille kultaakin arvokkaampaa. Tarvitsemme siis molemmat – selkeän luvan (toimivallan) ja jatkuvasti olemassa olevan kyvyn toimia suomalaisten turvallisuuden takaamiseksi, myös kybertoimintaympäristössä.

Hyvät naiset ja miehet,

Siirryn nyt kyberturvallisuuteen ja kyberpuolustukseen liittyvistä kysymyksistä muutamiin ajankohtaisiin ja puolustuspolitiikkamme kannalta tärkeisiin asiakokonaisuuksiin.

Meillä puolustushallinnossa viimeaikainen turvallisuusympäristön heikkeneminen on otettu vakavasti. Ja niin on myös koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Puolustuskykymme turvaamiseksi eduskunta hyväksyi joulun alla ns. HX-hankkeen budjetin – 10 miljardia euroa käytettäväksi seuraavan 10 vuoden aikana Hornet-hävittäjien suorituskyvyn korvaamiseen. Ilman tätä investointirahoitusta puolustuksemme uskottavuus olisi muodostunut kyseenalaiseksi tämän vuosikymmenen puolivälistä alkaen. Vastaavasti neljän Pohjanmaa-luokan monitoimikorvetin rakentaminen Merivoimille alkaa ensi vuonna. Kaiken kaikkiaan teemme isoja satsauksia puolustuksemme uskottavuuden varmistamiseksi pitkälle tulevaisuuteen. Uskon, että turvallisuusympäristömme edellyttää näitä panostuksia.

Meillä Suomessa tehty arvio turvallisuusympäristömme heikkenemisestä vastaa varsin hyvin eurooppalaisten maiden turvallisuusanalyysejä. Me tietenkin teemme arviomme omista lähtökohdistamme – ja tästä syystä olemme koko kylmän sodan jälkeisen ajalla panostaneet sotilaalliseen puolustukseemme puolustusyhteistyökumppaneitamme enemmän. Tältä osin paikannan kaksi keskeistä tekijää.

Ensimmäinen niistä koskee 1990-luvun alussa päättyneen kylmän sodan seurannaisvaikutuksia puolustukselle. Euroopassa tämä johti niin sanotun ”rauhanosingon” lunastamiseen. Rahoitusta puolustuksesta vähennettiin ja siirrettiin muille toimialoille. Moni eurooppalainen maa purki oman alueen puolustukseen liittyvän koneistonsa – ja siihen liittyviä sotilaallisia suorituskykyjä. Epäsuorasta tulenkäytöstä (tykistöaseet, raketinheittimet), ilmatorjunnasta, rannikkopuolustuksesta ja elektronisesta sodankäynnistä monin paikoin luovuttiin. Myöskään uusia kykyjä näillä aloilla ei juurikaan Euroopassa – tai Yhdysvalloissa – kehitetty.

Samalla puolustuksen näkökulma siirtyi Euroopan ulkopuolelle. Kriisinhallinnasta, vastakumouksellisesta sodankäynnistä ja terrorismin sotilaallisesta torjunnasta tuli monen eurooppalaisen asevoiman päätehtävä 1990-luvun ja sitä seuranneen vuosikymmenen kuluessa. Keskinäisriippuvuuteen perustuvassa globalisoituvassa maailmassa yhteistyövaraisen turvallisuuden nähtiin olevan pysyvää – ja valtioiden välisten sotien arvioitiin siirtyvän historian romukoppaan. Toisin kuitenkin kävi. Tämä on ollut ilmeistä jo noin vuosikymmenen ajan – Euroopassa selkeimmin vuoden 2014 jälkeen.

Toinen esille nostamani keskeinen tekijä liittyy siihen, että Krimin niemimaan valtaamisen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välisen vastakkainasettelun noustessa esille noin puoli vuosikymmentä sitten, maailmanpolitiikan pelisäännöt muuttuivat varsin nopeasti – muutamien vuosien aikana. Valitettavasti puolustuksen alalla ei ole mahdollista tehdä vastaavia nopeita muutoksia. Ainoastaan olemassa olevan puolustuskyvyn alasajo onnistuu nopeasti.

Kun perinteinen geopolitiikka ja suurvaltanäkökulma nyt tekevät paluuta noin 25 vuoden tauon jälkeen, monessa Euroopan kolkassa on jouduttu toteamaan, etteivät asevoimien suorituskyky, kalusto, osaaminen tai henkilöstö vastaa tämän päivän tai tulevaisuuden turvallisuusympäristön asettamia vaatimuksia. Varautuminen tulevaan jätettiin vähälle. Nyt puolustuksen palauttaminen on käynnistetty ”takamatkalta”. Parin vuosikymmenen alibudjetointi ja liiallinen keskittyminen kriisinhallintaoperaatioihin ovat aiheuttaneet oman alueen puolustukseen liittyvän suorituskykyvajeen, jonka paikkaaminen kestää pari vuosikymmentä – parhaassakin tapauksessa.

Onneksi Suomessa tilanne ei ole sama. Meillä puolustus on varsin hyvässä kunnossa – tehtävää toki meilläkin riittää.

Oman kansallisen puolustuskyvyn ylläpitämisen ja kehittämisen lisäksi Suomi osallistuu kansainväliseen puolustusyhteistyöhön varsin laajasti. Olemme allekirjoittaneet lukuisia yhteistyö- tai aiejulistuksia kahdenvälisesti tai monenvälisesti viime vuosien aikana. Nyt näyttää siltä, ettei merkittävää lisätarvetta ole enää olemassa. Voimme keskittyä yhteistyön konkreettisten hyötyjen saamiseen.

Arvioimme jatkossa tarkasti, mitkä näistä järjestelyistä tuottavat meille hyötyjä. Arvioimme luonnollisesti jatkuvasti myös sitä, mitkä näistä järjestelyistä ovat elinkelpoisia pidemmällä aikavälillä. Euroopassa on nyt niin monta eri puolustusyhteistyöfoorumia, että tämä puolustusyhteistyön kudelma vaikuttaa aika hajanaiselta. Voisi olla eduksi, että tämä eurooppalaisen puolustusyhteistyön rakennelma virtaviivaistuisi tulevina vuosina – voisimme keskittyä erilaisten kokoonpanojen sijaan enemmän itse asiaan.

On hyvä muistaa, että puolustustamme vahvistavien vaikutusten lisäksi kansainväliseen puolustusyhteistyöhön osallistuminen aiheuttaa myös kustannuksia ja kuluttaa varsin rajallista henkilöstöresurssiamme. Osallistumisen ja siitä saatavien hyötyjen arvioinnin on oltava jatkuvaa – ja reaaliaikaista. Tämä koskee myös Puolustusvoimien kansainvälisiä harjoituksia. Tavoitteena ei ole lisätä osallistumisen tasoa vuodesta toiseen. Puolustusvoimat osallistuu niihin harjoituksiin, joista katsotaan olevan hyötyä. Ja nyt meillä on aiempaa paremmat perusteet arvioida näitä hyötyjä, kun olemme osallistuneet kansainväliseen harjoitustoimintaan varsin laajasti jo vuosien ajan. Yhteistyö yhteistyön vuoksi ei ole mielekästä – ainakaan pitkällä aikavälillä.

Puolustusyhteistyötä Euroopassa tehdään monissa erilaissa kokoonpanoissa. Meille Suomessa kahdenvälinen yhteistyö Ruotsin kanssa on edennyt nopeasti viime vuosina. Myös pohjoismainen puolustusyhteistyö on vakiintunut viimeisen vuoiskymmenen aikana. Suomi onkin Nordefcon puheenjohtajamaa tänä vuonna. Tämä työllistää meitä puolustusministeriöläisiä vuoden loppuun saakka. Koronavirus vaikuttaa varmasti puheenjohtajuutemme toteutukseen, mutta se ei estä yhteistyötä tai esimerkiksi tarvittavien kokousten järjestämistä. Se, miten kokoukset järjestetään, riippuu luonnollisesti paljon koronatilanteen kehittymisestä. 

Sama koskee sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumista. Parlamentaarinen komitea pohtii parhaillaan kriisinhallintamme tavoitelinjauksia. Tämä koskee luonnollisesti sotilaallisen kriisinhallinnan lisäksi myös siviilikriisinhallintaa. Hyvä niin. Pelkästään sotilaallisella toiminnalla voimme harvoin – jos koskaan – ratkaista monimutkaisia poliittisia ongelmia. Kehitysyhteistyö ja siviilikriisinhallinta ovat tämän päivän kriisien ratkaisun ytimessä. Osassa tapauksista tarvitaan myös sotilaallista kriisinhallintaa mahdollistamaan turvallisuuden paraneminen kriisialueilla.

Sotilaallisen toiminnan ongelmat tai vaikeudet poliittisten ongelmien ratkaisussa ovat käyneet ilmi viimeisten 20 vuoden aikana. Laajat ja pitkäkestoiset operaatiot eivät takaa onnistumista. Niinkin voi käydä, että sotilaallinen toiminta heikentää turvallisuutta kriisialueella. Tästä syystä odotankin parlamentaarisen komitean suosituksia kriisinhallinnan kehittämisestä mielenkiinnolla. Kehittäminen ei tarkoita automaattisesti operaatioihin lähetettävien sotilaiden lisäämistä. Kehittämisessä meidän tulee arvioida tarkasti opetukset kylmän sodan jälkeisten sotilasoperaatioiden onnistumisesta – ja epäonnistumisesta. Meidän tulee myös arvioida avarakatseisesti niitä työkaluja, joilla voimme parhaiten projisoida vakautta ja turvallisuutta Euroopan lähialueelle.

Sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumisesta päätettäessä tulee meidän myös arvioida osallistumisen Suomen puolustuskyvylle aiheuttamat vaikutukset. Ne voivat olla positiivisia (esimerkiksi uutta osaamista ja kenttäkokemusta) tai negatiivisia (esimerkiksi kaluston kulumaa).

On selvää, että kriisinhallintaosallistumisemme on viimeisen noin 30 vuoden aikana kehittänyt puolustuskykyämme. Osallistumalla olemme myös kyenneet osoittamaan omaa sotilaallista osaamistamme – ja näin ollen myös puolustuskykyämme – muille. Ja koska sotilaalliseen kriisinhallintaa osallistuminen rahoitetaan peruspuolustusbudjettimme ulkopuolisella rahoituksella, eivät Puolustusvoimien Suomen sotilaalliseen puolustamiseen ja kriisinhallintaan osallistumisen liittyvät tehtävät ole keskenään kilpailuasetelmassa. Oikeisiin operaatioihin osallistuminen kehittää todella puolustustamme.

Hyvät naiset ja herrat,

Viimeisenä asiakokonaisuutena nostan esille yleisen asevelvollisuuden kehittämisen. Maanpuolustustahdon ohella se on puolustuksemme tukipilari. Meillä on parhaillaan työskentelemässä parlamentaarinen komitea, jonka aihepiiri koskee yleisen asevelvollisuuden kehittämistä ja maanpuolustusvelvollisuuden täyttämistä. Tulossa on siis kehittämisehdotuksia asevelvollisuuden lisäksi myös koskien siviilipalvelusta. Pidän tätä hyvänä asiana.

Puolustusvoimien 280 000 sotilaan sodan ajan kokoonpano edellyttää yleistä asevelvollisuutta. Ja vaikka tuo vahvuus joskus tulevaisuudessa jonkin verran pienenisi, ei vähäväkisellä, pienet resurssit omaavalla maantieteellisesti varsin kookkaalla valtiolla ole muuta järkevää perustaa ylläpitää sotilaallista puolustusta. Kansalaisemme ymmärtävät tämän erittäin hyvin. Tämä käy ilmi Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vuosittain tekemästä mielipidekyselystä. Tulokset viimeisimmästä kyselystä julkaistiin noin kuukausi sitten.

Asevelvollisuusjärjestelmä vastaa hyvin Puolustusvoimille annettuun tehtävään tuottaa Suomen puolustusjärjestelmän edellyttämät joukot ja ylläpitää riittävää valmiutta kaikissa tilanteissa. Sotilaallisen maanpuolustuksen näkökulmasta järjestelmässä ei ole merkittäviä muutostarpeita.

Parlamentaarisen komitean tehtävänä on esittää suosituksia yleisen asevelvollisuuden kehittämiseksi. Vaikka käytössä oleva malli palvelee meitä hyvin, on aina mahdollisuus tehdä asioita hieman paremmin. Voimme siis hieman ”tuunata” kansallista malliamme. Ja näinhän me olemme tehneet jatkuvasti – vuosien ja vuosikymmenten ajan. Komitea ei siis rakenna suosituksiaan tyhjän päälle.

Julkisessa keskustelussa on virinnyt esille myös tarve vahvistaa muita tapoja täyttää maanpuolustusvelvollisuus, erityisesti kokonaisturvallisuuden tarpeisiin. Keinoina on väläytelty mm. siviilipalveluksen kehittämistä kokonaisturvallisuuden tarpeisiin tai jonkinlaista kansalaispalvelusta. Lisäksi komitealla on mahdollisuus visioida esimerkiksi sitä, miten kasvatamme naisten roolia maanpuolustuksessa.

Maanpuolustusvelvollisuuteen liittyy myös kysymys eri väestöryhmien maanpuolustustietoisuudesta. Ovatko kansalaisten tietoisuus maanpuolustuksen ja kokonaisturvallisuuden kysymyksistä riittävät? Odotan mielenkiinnolla komitean johtopäätöksiä. Uskon saavamme niistä hyödyllisiä perusteita jatkopohdinnalle – sekä tulevalle päätöksenteolle.

Hyvät läsnäolijat.

Tässä päällimmäisiä ajatuksia puolustushallinnosta. Tekeillä on paljon – koronaviruksen torjunnan lisäksi.

Toivotan kaikille terveyttä ja hyvää kevään odotusta.